Olemme niin tottuneita toimimaan omaksumiemme roolien kautta, että kommunikointimme on usein muuttunut puhuvien päiden höpinäksi, jossa esitetään loogisesti rakennettuja ajatuksia ja nojataan älyyn ja rationaalisuuteen. Mitä enemmän olemme ”päässä”, sitä vähemmän olemme kehossa. Mitä vähemmän olemme kehossa, sitä vähemmän olemme aidossa yhteydessä itseemme ja muihin. Aito yhteys on kuitenkin luonnollista ja inhimillistä, yhteydettömyys luonnotonta.

Kun kommunikoimme koko kehollamme, tunnemme enemmän, olemme auki ja enemmän läsnä. Kehoyhteytemme on yhteys ihmisyyteemme, omaan inhimillisyyteemme. Emme ole vain puhuvia päitä, vaan tuntevia, kokevia ihmisolentoja koko kehollisuudessamme.

Suurin osa länsimaisista ihmisistä elää vain ”päässä” ja yhteys kehoon on katkennut. Loogis-analyyttinen kulttuurimme arvostaa älyllisyyttä ja järkevää ajattelua. Ei siinä ole mitään väärää, tarvitsemme sitäkin. Järkevää ei kuitenkaan ole ohittaa kehoamme, jossa piilevät omat viisautensa. Usein kehon viisaudet (kuten vaikkapa intuitio) voittavat mielen rationalisoinnit.

Keho kuiskaa totuuksia ja kaipaa yhteyteen

Kehomme lähettää meille hienovaraisia viestejä ympäröivästä maailmastamme. Oletko joskus huomannut, että alat jostain selittämättömästä syystä voida pahoin jonkun seurassa tai joku asia jossakin ihmisessä häiritsee, mutta et suoranaisesti osaa sanoa mikä. Kyse on vaistonvaraisesta tunteesta, jota englannin kielellä usein kutsutaan ”gut feelingiksi”. Tuo tunne tuntuu kehossa, sanansa mukaisesti vatsan pohjassa. Mielen tasolla ei välttämättä ole mitään pielessä, mutta tunne kehossa kertoo eri tarinaa. Olet ehkä kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka tuo vaistonvarainen tunne on myöhemmin osoittautunut todeksi. Keho on harvoin väärässä.

Kehosi viestii koko ajan sinulle kaipuutaan takaisin yhteyteen. Yhteys on luonnollista ja kuuluu ihmisyyteen. Yhteydettömyydestä vain on tullut meille normaalia, tavanomaista. Se tekee meistä yksinäisiä. Alamme pelätä toisia ihmisiä ja yhteydessä olemista. Suljemme kehoyhteytemme ja tunteemme itseämme suojellaksemme.

Katkennut kehoyhteys on oikeastaan traumareaktio. Synnymme tähän maailmaan kehoyhteydessä, auki. Olemme lapsina haavoittuvaisia ja saamme kolhuja matkan varrella, jokainen meistä. Isot ja käsittelemättömät kolhut johtavat kehoyhteyden katkeamiseen, mikä on luonnollinen puolustautumisreaktio. Suljemme itsemme, jotta emme enää vahingoittuisi. Tuolloin kuitenkin suljemme myös elävän yhteyden. Olemme tarvinneet tuota sulkeutumista selvitäksemme. Kun on jälleen turvallista, voimme alkaa eheyttää yhteyttä ja kohdata kehoomme varastoituneet tunnereaktiot. Paluu kehoon voi alkaa.

Kaipaamme yhteyteen ja yhteisöllisyyteen ja samalla se pelottaa meitä, sillä se tarkoittaa myös tuntemista joka solulla. Tämä on syy siihen, miksi avautuminen ja haavoittuvuus on ihmisille pelottavaa. Pelkäämme tulevamme tuomituksi ja lopulta yhteisön hylkäämäksi. Sosiaalisena olentona, se on ihmiselle kuin kuolemantuomio. Samanaikaisesti kehoyhteys on se väylä, jota kautta palataan yhteyteen ja takaisin inhimillisyyteen, luonnolliseen tilaamme.

Miten palata kehoon ja inhimilliseen yhteyteen?

Voimme hienovaraisesti palauttaa itseämme takaisin kehoon hengityksen avulla. Mitä enemmän opettelemme hengittämään vatsasta saakka, sitä paremmin asetumme kehoon ja yhteys itseemme ja muihin vahvistuu. Myös meditaatio on oivallinen tapa luoda yhteyttä ja pysähtyä itsensä äärelle tarkkailemaan oman kehon tuntemuksia. Harjoittelun myötä kehoyhteys vahvistuu ja samalla kyky olla läsnä.

Kehoon palaaminen on paluuta elävään, inhimilliseen yhteyteen. Kun elämä meissä alkaa virrata, se alkaa virrata myös ihmissuhteissamme. Emme ole enää puhuvia päitä, jotka vaihtavat ajatuksia, vaan näemme ja koemme toisen ihmisen ihmisyyden, sen saman, joka on meissä itsessämme. Tunnemme tuon toisen ihmisen läsnäolon koko olemuksellamme. Voimme uteliaisuudella havainnoida mitä minussa tapahtuu tuon toisen ihmisen seurassa. Tunnenko hermostuneisuutta vai tunnenko iloa ja rentoutta?

Kun palaamme ihmisyyden äärelle, puramme turhat roolit ja muurit ja voimme näyttää itsemme sellaisina kuin todellisuudessa olemme. Silloin löydämme jokaisesta ihmisestä palan itseämme; torimyyjän hymyilevistä kasvoista tai kadulla kerjäävän miehen tyhjästä katseesta. Jokainen ihminen muuttuu osaksi peiliä, jonka kautta heijastan myös omat kasvoni. Olen palannut takaisin inhimilliseen yhteyteen.